tiistai 9. joulukuuta 2014

Sinkkuus ei ole ilomme vaikka se välillä naurattaakin...

Huoh...

Miten tämä muuten niin ihana joulunaika taas kirvoittaakin nämä yksinäisyyden tunteet voimakkaasti esiin... Nyt kun voisi sen oman mussukan kanssa tunnelmoida kynttilänvalossa viltin alla paossa kylmää ja pimeää.. (joo joo, tais mennä liian siirappiseksi mutta kumminkin...)

Toissapäivänä jouluostoksillakin tuntui että jokapuolella törmää pariskuntiin jotka posket hehkuen suunnittelevat lahjoja kummilapsille ja anopeille.

Duunissa taas kun kyseli lapsilta, mitä he joulupukilta toivovat lahjaksi, olin itse valmis huutamaan että Rakas joulupukki, unohda nyt hyvä ukki ne villasukat ja anna mulle MIES!!!

Eipä ole tosiaan ihan helppoa löytää aikuisten maailmassa (kieltäydyn käyttämästä sanaa vanha) sitä omaa mielitiettyä, se on kyllä tullut todistettua. Pettymyksiä ja haavoja sinne sydämen tietämille on kerääntynyt enemmän kuin laki sallii. Kyllä mä olen itseänikin katsonut peiliin, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja miettinyt moneen kertaan että mistä ne kaikki johtuvat, mutta mitään yksiselitteistä vastausta en ole löytänyt...Kuuta en taivaalta tavoittele mutta kuka tahansa ei kelpaa. Jokaisen pettymyksen jälkeen tulee myöskin koko ajan varovaisemmaksi. Ei silti, silloin kun kolahtaa niin kyllä mun suojamuurit niin valahtaa nilkkoihin ja antaudun tunteen vietäväksi.

Mä olen pitkään ollut ystäväpiirissäni miltei se ainut sinkku ja baareissa juokseminen on jäänyt hyvinkin vähälle. Ei sillä, että uskoisin niiden olevan se paras paikka kohdata, mutta en enää jaksa uskoa siihenkään että se oikea minut kassajonostakaan löytäisi ja mukaansa kaappaisi.
Viimeaikoina muutama ystävä on kanssa sinkkuuntunut ja periaatteessa nyt saisi helpommin seuraa lähteä ihmisten ilmoille pyörähtämään, mutta senkin olen huomannut että kynnys lähteä on jännällä tavalla noussut korkeammaksi. Tuntuu väkinäiseltä heittää klänninkiä päälle ja lilaa luomiin..laittaa tutkaa päälle ja lähteä metsälle *nauraa* Lievästi puumamainen fiilis vaikka kaukana olen vielä leobardikuoseista eikä nuo nuoremmat miehet ole alkaneet vielä miellyttämään liikaa silmää.

Jossain sitä on kuitenkin oltava näkyvillä, sillä vieläkään ei tulla kotoa hakemaan. Siksipä myös tuo nettitreffailun maailma on tullut jollain tavalla tutuksi. 
Ei muuten ole ihan huonoitsetuntoisten maailma sekään...raakaa peliä, kun sinua julkisesti arvostellaan ja myös se, että itse joutuu hakemaan niitä mahdollisimman suoria mutta korrekteja tapoja sanoa, että nyt ei kyllä kemiat kohtaa sitten alkuunkaan.

Äkkiä tuolla oppii erottamaan jyvät akanoista...
Valitettavan suuri osa yhteydenotoista on luokkaa mappi Ö..."Oi mitkä huulet, noilla otat varmaan ihanasti poskeen" ja muuta mieltäylentävää...Niihin en edes vaivaudu vastaamaan.
Sitten on näitä: "Moikka, mitä puuhaat?" -Well, just lähdössä hoitelemaan asioita. "Nooh, koskas me hoideltais toisiamme?" 
Näiden kohdalla sitä miettii, et mitä ne sanois jos pokerina laittaisikin, että tässä kuule osoite, tuu käymään ni pannaan asioihin vähän vauhtia!

Monta mukavaakin ihmistä olen tavannut. Kylmä tosiasia on kuitenkin se, että kun pelkkä mukava ei riitä. Siinä toisessa kun on oltava vielä se selittämätön X-factor, mikä joko on tai ei ole ja jos se puuttuu niin homma menee kättelyssä velvollisuuden suorittamiseksi. Ihania ihmisiä, hyviä tyyppejä, mutta ystävinä. Nämä ovat heitä, joille olen itse joutunut tuottamaan karun pettymyksen. Tietäen miten pahalta se tuntuu, olen koittanut toimia mahdollisimman korrektisti, toista loukkaamatta.

Ja sitten ovat he, jotka ovat saaneet omat sukkani pyörimään jaloissa ja joihin olen ehtinyt ihastumaan, mutta tunne ei valitettavasti ole ollut moleminpuoleinen. Silloin täytyy itse niellä se karvas pettymys. Se täytyy tähän kohtaan todeta, miten paljon on niitä miehiä (ja varmaan naisiakin), jotka hoitavat tämän lopetuksen toisen kannalta erittäin kurjalla tavalla, eli yksinkertaisesti vain lopettamalla soitot ja muun yhteydenpidon. Toisen pitää vain päätellä ykskaks yllättäin, että tämä oli varmaan sitten tässä. 
Siitä olen itse ainakin koittanut aina pitää kiinni, että jos joku alkanut viritelmä on vietävä päätökseen, teen sen sillä tavalla että koska tahansa voidaan törmätä kadulla, katsoa silmiin ja reilusti tervehtiä ilman paskaa oloa ja katkeruutta.


Huh heijaa...tulikohan tästä nyt joku kauhea katkeroituneen vanhanpiian paatospuhe???
Se ei missään nimessä ollut ainakaan tarkoitus...Piti vaan todeta, että ihmisenkaipuu vaivaa tälleen joulun lähestyessä eikä sen oman rakkaan löytäminen ole ihan piece of kakku :)

Rakas joulupukki...tahtoisin miehen :)


2 kommenttia:

  1. I so feel you! Mähän oon ollut vannoutunut vanhapiika jo vuosikausia ja oikeasti ollut varma että tulen elämään yksinäni elämäni loppuun saakka. Nyt viime keväänä liityin tinderiin ihan läppänä vaan ja kappas mua alkoikin kiinnostaa se mahdollisuus, et josko ihan oikeasti haluaisinkin tavata jonkun hyvän tyypin. No moneen tutustuinkin, mutta se x-factor tyyppi löytyi kuitenkin sitten ihan muualta vahingossa.

    Nyt toivon joululahjaksi mies-suomi sanakirjaa. Ei noita vaan pysty ymmärtämään, kun en ajatustenlukijakaan ole :) Nooo mutta katsotaan hissukseen mitä tästä tulee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä monasti kuulee että se x-factor saapuu yllättäen silloin kun sitä vähiten odottaa..Ihanaa että olet löytänyt omasi ja rauhassa tosiaan opettelet käyttöohjeita niin hyvä tulee :) Mä laitan silmät kiinni ja teeskentelen etten etsi omaani jos se vaikka ilmestyisi ;)

      Poista

Oi, ihanaa kun kävit kommentoimassa! Kiitos!